2011-01-15

Blogitunnustus - Blogger award


Sain tämän mieltä ilahduttavan tunnustuksen ystävältäni Päiviltä (jonka mielenkiintoiseen elokuvablogiin kannattaa tutustua), kiitos paljon! Tähän tunnustukseen liittyy myös haaste, jossa minun pitää paljastaa seitsemän asiaa itsestäni. No niin, tämä on aina vaikeaa, mutta tässä tulee...

I got this award from my friend Päivi, and with it I got an assignment to reveal seven things about myself. These are in finnish, but if you are interested, use google translator...

1. Monissa blogeissa pohditaan jatkuvasti sitä, millaisen kuvan oma blogi kenestäkin antaa. Blogini keskittyy pitkälti sisustamiseen, leivontaan ja elämän pienten hetkien tai tunnelmien taltioimiseen kamerallani. Se ei tarkoita, etteikö tässäkin perheessä riideltäisi, skipattaisi siivouspäiviä, nukuttaisi pommiin, jätettäisi petiä petaamatta (tänäänkin sain sängyn pedattua nippa nappa puoliltapäivin), etsittäisi sitä kadonnutta sukkaparia tai manattaisi keittiöön salakavalasti kertynyttä tiskivuorta. Siis ihan sitä tavallista arkea täälläkin eletään, iloineen ja suruineen. Se, haluanko sitten räpätä joka kerta kuvan siitä tiskivuoresta tai känkkäränkkä-päällä olevasta tyttärestä, jolla tukka sojottaa takussa ja naama on mutrulla, se onkin sitten toinen juttu...

2. Pidän makeasta ja lauantaipussiini pujahti eilen tytön kanssa karkkihyllyjä kierrellessämme jogurttirusinoita ja noitapillejä. Myös Tutti Frutti Passion-karkit ovat lemppareitani.

3. Ilmoittauduin kansalaisopiston huovutuskurssille ja toivon oppivani siellä jotain uutta kivaa huovuttamisesta. Muutama muukin kurssi on harkinnassa, katsotaan, josko niillekin intoudun.

4. Olin nuorempana tosi ujo ja pelkäsin kaikkea esiintymistä. En voi siitä edelleenkään sanoa nauttivani, mutta kaikkeen tottuu, onneksi.

5. Olen ihan tavallisen perheen tyttö. Isäni ja äitini ovat ammatillisen koulutuksen saaneita puurtajia, jotka ovat saaneet kaiken omistamansa kovalla työllä. Olen kiitollinen heille siitä, että ovat kasvattaneet minusta jalat maassa tyypin, vaikka välillä pääni hipookin pilvilinnoja.

6. Aina välillä huomaan tuumaavani, että mikähän minusta oikein isona tulee. Minä, 39-vuotias nainen siis vielä edelleen tuumailen tällaisten elämän peruskysymysten parissa, jotka useilla kaksikymppisilläkin ovat jo selvillä.

7. Joskus olen kadena niille bloggaajanaisille, joilla on aina niin nätit vaatteet, tukka laitettuna, ei rypyn ryppyä ja lapsetkin aina niin somasti puettu. Omasta ulkonäöstäni en lähde täällä edes juttelemaan, mutta tytöstä sen verran, että rasavilli 6-veeni pukee päälleen mitä itse tykkää eikä juuri perusta hepenistä tai tyttömäisistä jutuista. Tennarit ja farkut ja mielellään jotain räväkkää. Minä koetan pysyä perässä ja purra huulta, kun tyttö sanoo, että minä kyllä vielä isona värjään tukkani pinkiksi. Okkei!

En nyt jaa tätä eteenpäin sen erityisemmin, niin monta kivaa blogia tänne blogistaniaan mahtuu. Mutta tämän haasteen voi täältä napata ken tykkää ja nämä paljastuksethan on aina kivoja lukea.

11 kommenttia:

Hipsu kirjoitti...

Sama täällä, mietin usein miten niin monet paljon nuoremmat tietävät mitä heistä tulee isona ja minä kolmekymppinen en tiiä vieläkään. Ja tähän kun ympätään kolmenkympin kriisi päälle, niin alkaa tuntua siltä että mitään en oo saavuttanut ja kaikkea pitäis olla saavuttanut ainakin työelämässä, joka on jäänyt minulta toooooodella vähälle. Onhan lapsetkin saavutus, eikö ♥. Mutta lapset ei edistä työpaikan saamista siinä vaiheessa kun valmistun.

Sari kirjoitti...

Hipsu, ihan samoja fiiliksiä täälläkin aina välillä. Kai se tässä elämänvaiheessa olisi kuiteskin tärkeintä, että keksisi edes jotain järkevää tekemistä, kun tytärkin on jo niin iso, että äiti voisi hyvillä mielin ruveta miettimään muuta kuin kotona oloa. Oli se sitten työtä tai opiskelua.

Minäkin olen joskus harmitellut, miten paljon on jäänyt työelämässä saavutamatta. Mutta toisaalta niin paljon muuta olen saanut tilalle. Ja kyllä lasten saaminen on kuiteskin tosi iso saavutus, joka jää monelle vain haaveeksi. Että siinä nyt on jo heti yksi sellainen asia, josta voidaan olla ylpeitä ja onnellisia :-)

Unknown kirjoitti...

Tarvitseeko sitä koskaan olla varsinaisesti ottaen "valmis"? Mitäs sitä sitten tehdään? Sitä samaa lopun ikää?! Kyllähän sitä voi itselleen tutkinnon hankkia ja lähteä tutkintoa vastaavalle uralle (hienoa!), mutta yhtä hyvin voi kääntää kelkkaa, ja alkaa tekemään jotain muuta (vähintään yhtä hienoa!).

Itse valmistuin viime keväänä. Innostuin opiskelusta (uudelleen) toisen lapsen äityisloman jälkeen. Nyt teen koulutusta vastaavaa työtä, mutta tulevaisuudessa haluan tehdä vielä jotain muutakin.

Pidän blogistasi ja kauniit kuvitukset ovat tietysti plussaa. Jotkut saattavat onnistua hyvin vaikkapa sarkastisen "riivinrauta" blogin pitäjinä, mutta jokainen blogatkoon tavallaan. Sarkasmissa ja negatiivisuudessa on mielestäni se riski, että loppujen lopuksi huomaan kutovansa pelkästään sitä kurjaa. Jää sitten elämän kauniit värit huomioitta.

Mari kirjoitti...

Joo en minäkään tiedä vielä mikä minusta isona tulee, vaikka maaliskuussa assistentiksi valmistunkin ;)
Mukavaa viikonlopun jatkoa!

Sari kirjoitti...

Hei Anne. Tosi hyvin kirjoitit, piti oikein kahteen kertaan lukaista kommenttisi alkuosa, siinä oli niin hyvin nivottu yhteen ajatus ihmisen elämästä ja siitä, olemmeko koskaan sellaisia "valmiita paketteja", josta puhuit. Kiitos, kommenttisi rohkaisi minua taas kerran miettimään elämääni hiukan avoimimmin silmin. Elämä kun on täynnä mahdollisuuksia, mutta niin usein tulee mentyä matalimman aidan kautta.

Joskus pohdin, pitäisikö minun aueta täällä blogissa ja valaista lukijoita ihan kunnolla siitä, millaista elämämme välillä on. Kuinka tunnen olevani nykyään esim. enemmänkin yksinhuoltaja kuin perheenäiti tai kuinka tyttären sopeutuminen ja uudet haasteet kirpaisevat minua, kun tuntuu, ettei hänellä ole täällä niin paljon ystäviä kuin aiemmassa kotipaikassamme. Elämä on täynnä ylä- ja alamäkiä, joista keskityn blogissani enempi siihen valoisampaan puoleen, en niinkään niihin kuoppaisiin sivupolkuihin.

Hei Mari. Onpa kyllä niin helpottavaa kuulla, etten ole näine ajatuksineni yksin. Monasti kun suoraan sanottuna nauran itselleni ja tuntuu, etten voi tosissani olla näin "keskeneräinen" työelämään liittyvien ajatusteni ja odotusteni suhteen.

Tuija N. kirjoitti...

Niinpä, mitähän sitä tekisi "isona"? Sama pyörii minunkin mielessäni usein, mutta mitään muutoksia en kuitenkaan saa aikaiseksi. Ja niistä ystävistä, tärkeintä ei ole määrä vaan laatu, eikö vain? Ja siitä tulikin mieleeni, että nyt täytyy sanoa: KIITOS, että olet ystäväni (sellaisena sinua pidän, vaikka emme ole vuosiin tavanneet).

Sari kirjoitti...

Hei Tuija ja niinpä, mitähän me tytöt isona tehtäis? Sitä jo silloin ammattikorkeassa mietittiin ja tuumattiin ja edelleen ollaan saman kysymyksen edessä... ;-) Ja ihan oikeassa olet, ei niitä ystäviä tarvitse olla lukemattomia määriä, kunhan olisi edes muutama. Tytön kohdalla tunnen joskus huolta, kun on ainut lapsi ja kaipaa seuraa. Ja kiitos samoin sinulle Tuija, kauan olemme toisemme jo tunteneet ja aina on sellainen olo, kuin oltais vasta tavattu. Ei se ystävyys onneksi katoa välimatkasta huolimattakaan, mutta kyllä mua jo vähän vaivaa se, ettei me olla tavattu vuosiin! Koskas tehtäis korjaus siihen asiaan? Mä olin pikavisiitillä pääkaupunkiseudulla perjantainakin, mutta joskus pitäis tulla sinne suuntaan ihan ajan kanssa ja käydä teitäkin moikkaamassa. Ja kesällä järkätään sit jotain isompaa. Vaikka grillijuhlat tai jotain. Voitais kutsua myös neiti V mukaan, jos vaan onnnistuu...

Helinä Laajalahti kirjoitti...

Way to go N!! Tukka pinkiksi vaan :) ihana tyttö sulla!

Taitaa olla meillä monilla naisilla ongelmana tuo, ettei oikein tiedä mitä tekisi isona. Sama juttu kun on täällä, kuten varmaan tiedätkin...

Nähdään viikon päästä!

Sari kirjoitti...

Moi Päivi. Juups, meidän neidillä on ne omat mielipiteensä ja omat visionsa, myös tulevasta tukan väristä... Niin se taitaa olla, että yksi sun toinen miettii, miksi isona aikoo. Riippumatta siitä, mikä luku on henkilökohtaisessa mittarissa... Ehkäpä se vielä joskus selkenee, itse kullekin.

Onpa kyllä kiva nähdä pitkästä aikaa!

Blue Peony kirjoitti...

Haluan lohduttaa sinua Sari minäkin: kyllä se, että mitä oikeasti haluaa elämässä tehdä, pyörii mielessä niilläkin, joilla on ns. palikat kasassa työelämän suhteen. Itse tykkään työstä, johon päädyin monen sattuman summana, ja joskus tuntuu silti, että pitäisi keksiä jokin oikea ammatillinen "intohimo" ja oma ala, uskaltaa olla rohkeampi. Ja sitten toisaalta pidän tästä nykyisestä kovasti... Ristiriita repii joskus. Joskus suututtaa, kun en saa ns. aikaiseksi alkaa suunnitella jotain radikaalia, sitten realismi ravistelee ja muistuttaa yksinhuoltajuudesta, asuntolainasta jne. Ja muistan taas, etten vaihtaisi tätä, sillä olen aidosti tyytyväinen. Ne rosot ja pohdinnat kuuluvat elämään nekin, ja hyvä niitä on välillä pyöritellä, että elämisen maku säilyy, mutta sen olen ymmärtänyt, ettei elämä voi olla pelkkää juoksemista jonnekin, missä ei ole.

Sari kirjoitti...

Hei Solo Maman ja kiitos kommentistasi. Aika jännä huomata, että tosi monella ajatukset pyörivät tämän saman asian ympärillä. Vastikään tapasin vanhan opiskelukaverin ja samaa puheli hänkin, vaikka on ollut samassa työpaikassa jo yli kymmenen vuotta. Omalla kohdallani toivoisin löytäväni jotain mielekästä, nyt kun tuo jälkikasvukin on jo sopeutunut suht hyvin näihin muutoksiin ja on sellaisessa iässä, että voisi hyvällä omallatunnolla tästä lähteä jotain itselleenkin kehittelemään.

Kai se niin on, ettei ihmismieli lakkaa koskaan miettimästä, miten asiat olisivat, jos olisi joissain tilanteissa toiminut toisin. Mutta siinä olet kyllä niin oikeassa, ettei elämässä voi vain juosta jonnekin, missä ei ole. Tällaisena ulkomailla pitkään asuneena ja ajoittain juurettomaksi itsensä tuntevana kun usein tuntuu juuri tuollaiselta!